Johtaja potentiaalin kasvattajana

Tuottavuutta vai yhteisöllisyyttä

Valtiovarainministeri Riikka Purra arvostelee etätyötä (HS 5.11) ja väittää sen laskevan tuottavuutta. Hänestä on ”naurettavaa” kutsua kiristykseksi vaatimusta yhdestä lähityöpäivästä viikossa, ja hänen mukaansa julkisella sektorilla etätyö ”vaikeuttaa asioiden hoitamista”.

Sukelletaan hetkeksi pohtimaan sitä, millainen tuottavuuskäsitys Suomen valtiovarainministerillä on ja miksi se on pahasti jäänyt jälkeen ajasta.

Purran liukuhihnatyöhön sijoittuvassa maailmassa tuottavuus tarkoittaa sitä, että ihmiset näkyvät, ovat tavoitettavissa ja paikalla. Se perustuu ajatukseen, että työ on tehokasta vain silloin, kun esimies tai kollega voi nähdä sen tapahtuvan.

Tämä on valvontayhteiskunnan tuottavuuskäsitys aikakaudelta, jolloin työnjohtaja seisoi kellokortin vieressä ja työaikaa mitattiin minuutin tarkkuudella.

Tällaista ajattelua ei voi soveltaa tietotyöhön, jossa tulos syntyy ajattelusta, keskittymisestä ja yhteistyöstä, ei niinkään työpaikan koordinaateista. Kun työ on luonteeltaan henkistä ja luovaa, sen tuottavuutta ei lisätä katsomalla, että kaikki istuvat samassa tilassa.

Purra sanoo, että kotona työskentely on ”monille mukavampaa”, ja siksi ihmiset uskovat olevansa siellä tehokkaampia. Tuottavuutta ei hänen ajattelussaan synnytä motivaatio, vaan kurinalaisuus, vaikka tutkimus toisensa jälkeen osoittaa päinvastaista. Kun ihmisille annetaan luottamusta, autonomiaa ja mahdollisuus järjestää työnsä parhaaksi katsomallaan tavalla, tuottavuus nousee. Kun taas johtaminen perustuu epäluuloon ja läsnäolopakkoon, tehokkuus laskee, vaikka toimistot täyttyvät.

Luottamuksen puute onkin modernin työelämän kallein tehottomuuden muoto.

Purra puhuu etätyöstä kuin se olisi poikkeustila, korona-ajan jäänne, josta pitäisi palata normaaliin. Todellisuudessa ”poikkeus” on uusi normaali, jota vastaa Purra taistelee.

Digitalisaatio, osaamisintensiivinen työ ja monipaikkaisuus eivät ole poliittisia valintoja, vaan talouden rakenteellinen muutos. Niissä organisaatio menestyy vain, jos se ymmärtää, että ihmiset eivät ole tuotantolaitoksen osia, vaan verkostossa toimivia ajattelijoita.

Kun Purra vaatii paluuta konttorille, hän ei oikeasti puolusta tuottavuutta, hän puolustaa hallintorakennetta, jossa tehokkuus sekoitetaan näkyvyyteen. Ehkä mukana on myös MaRan lobbaus kituvien lounaspaikkojen puolesta?

Purra ylistää lounastamista ja kasvokkain keskustelua ”lähtökohtaisesti hyvänä asiana”. Onhan se, mutta ei siksi, että se itsessään tuottaa tulosta. Kahvipöydässä syntyy yhteisöllisyyttä, ei BKT:ta.

Tuottavuus syntyy siitä, että ihmiset voivat keskittyä, tehdä päätöksiä ja käyttää osaamistaan ilman turhaa byrokratiaa ja kontrollia. Jos jokainen kokous ja kohtaaminen pitää tapahtua saman katon alla, tuottavuus ei nouse, vaan tukehtuu.

Valtiovarainministeriltä voi odottaa enemmän kuin nostalgiaa työelämän menneisiin aikoihin.

Jos Suomen tuottavuuspolitiikka perustuu siihen, että ihmiset istuvat konttorissa, emme saa aikaan yhtään enempää, lisäämme vain vuokrakuluja ja työmatkapäästöjä.

Todellinen tuottavuusreformi olisi vapauttaa julkinen sektori 1900-luvun johtamismalleista ja mitata tulosta, ei aikaa. Se tarkoittaa luottamusta, modernia johtamista ja työn uudelleenajattelua. Kaikkea sitä, mitä Purra nyt vähättelee.

Riikka Purran tuottavuuskäsitys on kuin valtionhallinnon versio mustasta nahkasalkusta: arvokas aikanaan, mutta ei enää käyttökelpoinen.

Jos haluamme nostaa Suomen tuottavuutta, meidän on lakattava luulemasta, että tuottava työ tehdään työpaikalla. Se tehdään siellä, missä ajatus liikkuu nopeimmin.