Suomen surkeat johtajat?

Helsingin Sanomat julkaisi laajan jutun suomalaisjohtajien väitetystä surkeudesta. Otsikot huutavat, että Suomesta puuttuu kyvykkäitä yrityspomoja, ja asiantuntijoiden mukaan se on jopa fakta. Mutta onko asia todella näin yksinkertainen?

On totta, että Suomen talous polkee paikallaan, on polkenut jo 20 vuotta. Tuottavuuskehitys on heikkoa, ja yritysten uudistuminen ontuu. Siitä voi osaltaan syyttää johtamista. Jos katse pysyy kvartaalissa, eivätkä investoinnit kanna tulevaisuuteen, jää kehitys väistämättä torsoksi. Tässä mielessä professori Marko Kohtamäen ja strategisti Eero Vassisen kritiikki on paikallaan.

Mutta väite, että Suomesta yksinkertaisesti puuttuu kyvykkäitä johtajia, on rohkea väite. Professori Mika Maliranta muistuttaa, että suomalaisjohtaminen on kansainvälisessä vertailussa korkeatasoista, ja esimerkiksi työhyvinvoinnin osalta olemme aivan kärkimaiden joukossa. Jos suomalaisyritysten kasvu tökkii, eikö syitä pidä etsiä myös muualta: omistajien tavoitteista, toimialarakenteesta ja koko talouden dynamiikasta?

Tässä kohtaa on syytä nostaa esiin myös yritysten hallitusten rooli. Hesarin artikkelissa se ohitettiin lähes kokonaan, vaikka hallitus on se, joka määrittää strategiset linjat, valitsee toimitusjohtajan ja luo kannustinjärjestelmät. Jos hallitus painottaa osinkojen maksimointia eikä pitkäjänteistä kasvua, voiko toimitusjohtajaa todella syyttää siitä, että investoinnit jäävät tekemättä? Ja jos hallitus valitsee johdon, joka muistuttaa edeltäjiään, onko kyse johtajien puutteesta vai hallitusten rohkeuden ja näkemyksen vajavaisuudesta?

Keskustelu suomalaisjohtajien surkeudesta voi olla tarpeellinen herätys, mutta sen ei pidä muuttua itseään toteuttavaksi mantraksi. Suomi ei kaipaa lannistavaa yleisleimaa, vaan rohkeita esimerkkejä niistä yrityksistä ja johtajista, jotka uskaltavat uudistua ja onnistuvat viemään osaamisensa maailmalle. Niitäkin on paljon.

Jos halutaan todella kehittää johtamista, tarvitaan sekä realismia että kunnianhimoa. Realismia siinä, että rakenteet, omistajat ja hallitukset asettavat rajat. Kunnianhimoa siinä, että nuorempi sukupolvi johtajia kasvatetaan kansainvälisiksi, monipuolisiksi ja digitaalisesti orientoituneiksi. Mutta ennen kaikkea on uskallettava kysyä: onko ongelma johtajissa vai koko yhteiskunnan tavassa suhtautua kasvuun ja riskiin?

Ehkä kyse ei olekaan siitä, että Suomella on surkeat johtajat, vaan siitä, että meillä on liian vähän rohkeutta antaa heille tilaa olla suuria.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Johtaja potentiaalin kasvattajana

Tekniikka ja Talous -lehdessä oli pari päivää sitten haastateltu professori Liisa Välikangasta. Artikkelissa Välikangas avasi mielestäni pelottavan näkymän tulevaisuuteen kertomalla, että päivittäisen johtamisen käytännöt siirtyvät algoritmien vastuulle. Sinällään Välikangas kertoo jo moneen kertaan kuullusta muutoksen nopeuden lisääntymisestä, mutta pelottavan visiosta tekee se, että Välikangas pitää selvänä, että ihmisjohtaja ei tuossa kisassa pärjää. Tulevaisuudessa algoritmit ennustavat tulevaa ja sopeuttavat toimintaa sen mukaisesti paljon nopeammin ja laadukkaammin kuin ihmisen on mahdollista. Jos Välikankaan tulevaisuuden työelämässä enää ylipäätään olisi tilaa ihmisille työntekijöinä ja johtajina, hän kuitenkin näkee, että tiimien itseohjautuvuus ja verkostomainen työn teko ovat edelleen tärkeitä tekijöitä. Ainakin niin tulkitsen kirjoitusta. Välikangas kannustaa out-of-the-box ajatteluun ja siihen, että tavoitteet voi ja pitää antaa saavuttaa eri tavoilla ja että juuri tuo ...
Lue lisää

Kun ei vain kiinnnosta

”Pystyisin kyllä tekemään enemmän, paremmin ja tehokkaammin, mutta kun ei kiinnosta.” Näin sanoi tuotantoinsinööri Janne Helsingin Sanomien haastattelussa . Hän tekee työnsä, mutta vain sen mitä on pakko. Hän ei vihaa työtään, mutta ei myöskään saa siitä mitään. Ei motivaatiota, ei palautetta, ei merkitystä. Niinpä hän käyttää osan työpäivästään Facebook-videoihin. Kerron salaisuuden: Janne ei ole poikkeus. Hän on yksi niistä kymmenistä tuhansista suomalaisista, jotka eivät ole virallisesti huonoja työntekijöitä, mutta jotka ovat henkisesti jo lähteneet. He tekevät, mitä pitää mutta eivät yhtään enempää. Tiedätkö sinä, montako Jannea sinun työyhteisössäsi on? Et ehkä haluakaan tietää. Janne ei ole häiriötekijä, vaan oire. Oire siitä, että työelämä ei enää motivoi tavalla, jolla sen pitäisi. Johtajalle Janne on peili. Hän kertoo, mitä tapahtuu, kun työn merkitys katoaa ja se korvataan suorituksella. Kun työstä tehdään kontrollin ja täsmällisyyden harjoitus, ei yhteisen tavoitteen ra...
Lue lisää

Etätyön ongelma ei ole etätyö. Se on huono johtaminen. Ja sen aika on ohi – halusimme tai emme

Heikki Kaunisto kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (8.7.) etätyön johtamisen olevan vielä lapsenkengissä. Hän on oikeassa, mutta kirjoitus jäi pintapuoliseksi. Etätyön “ongelmat” eivät nimittäin johdu työn tekemisen sijainnista vaan siitä, että johtaminen ei ole pysynyt kehityksen perässä. Ja monessa työpaikassa se on ollut retuperällä jo kauan ennen pandemiaa. Etätyö on tehnyt näkyväksi sen, minkä moni työntekijä on jo pitkään tiennyt: organisaatioiden luottamuksen taso on onnettoman matala, tavoitteet ovat epäselviä ja viestintä on hajanaista. Kun pomo ei enää näe alaistaan koneen ääressä, tulee paniikki. Missä hän on? Tekikö hän mitään tänään? Pitäisikö asentaa valvontaohjelmisto? Tämä ei ole johtamista. Se on epäluottamukseen perustuvaa kontrollifetisismiä, jota peitetään kauniilla puheilla “tuottavuudesta” ja “yhteisöllisyydestä”. Kontrollin tilalle tarvitaan luottamusta ja osaamista Kaunisto kirjoittaa osuvasti, että hybridityö on tehokkain malli ja että Suomi voi...
Lue lisää