Egomaanikko vai suurmies?

Donald Trumpin poliittinen ja julkinen olemus rakentuu vahvasti tunnustuksen tavoittelun ympärille. Ei vain tavallisen poliittisen hyväksynnän, vaan näkyvän, nimettyjen palkintojen ja kunniamainintojen muodossa saadun tunnustuksen. Tämä piirre on noussut esiin toistuvasti hänen urallaan: hän on avoimesti ihmetellyt, miksi ei ole saanut Nobelin rauhanpalkintoa, vaatinut kunniaa talouden nousukaudesta ja työllisyysluvuista, ja toistanut ansioitaan tavalla, joka usein ohittaa muiden panoksen tai monimutkaisemmat taustatekijät.

Trumpin tapa hakea tunnustusta ei ole pelkkä egon suojaava refleksi, vaan myös tietoinen strategia. Hän ymmärtää, että politiikassa, ja aivan erityisesti populistisessa politiikassa, imago on yhtä tärkeää kuin todellinen saavutusten lista. Kun oma kertomus toistetaan riittävän monta kertaa, siitä voi tulla totuus niille, jotka haluavat siihen uskoa. Näin hänen henkilökohtainen tunnustuksen nälkänsä yhdistyy laajempaan propagandatekniseen logiikkaan.

Trumpin pakkomielle tunnustukselle paljastaa jotakin Trumpin psykologisesta rakenteesta. Julkisuuskuva on rakentunut voittajan arkkityypin varaan: hän esiintyy aina neuvottelujen voittajana, vaalien voittajana, kansan suosikkina ja kansainvälisen politiikan käänteentekijänä. Tunnustuksen puuttuminen erityisesti sellaisten instituutioiden taholta, joita hän kuitenkin salaa arvostaa, on hänelle uhka imgolle. Niinpä hänen viestintänsä on täynnä tilanteiden uudelleentulkintaa ja itsensä asettamista historian lehdille, usein liioittelun ja vertauskuvien avulla.

Tämä jatkuva tunnustuksen tavoittelu on kaksiteräinen miekka. Toisaalta se motivoi Trumpia tavoittelemaan näyttäviä, medianäkyviä sopimuksia ja poliittisia avauksia. Esimerkkejä tästä on paljon jo Trumpin ensimmäiseltä kaudelta. Esimerkiksi Pohjois-Korean neuvottelut, jotka sinänsä olivat historiallisia, vaikka eivät johtaneet pysyvään läpimurtoon. Toisella kaudella tahti on tiivistynyt. Tämä tekee hänen politiikastaan altista symbolisille eleille ja nopeille voitonjulistuksille, joissa pitkän aikavälin tulokset jäävät toissijaisiksi.

Se mikä tässä on erittäin vaarallista, on tässä: johtaja, joka on riippuvainen henkilökohtaisesta tunnustuksesta, voi kääntää koko valtiollisen koneiston palvelemaan omaa narratiiviaan. Kun talouden nousu kirjataan yksin hänen ansiokseen, unohdetaan suhdannevaihtelut, edeltäjien päätökset ja globaalit markkinavoimat. Kun Nobelin rauhanpalkintoa haetaan avoimin kirjein ja puheissa vihjaten, politiikan tarkoitus vääristyy. Rauhan edistämisestä tulee keino saavuttaa pokaali, ei päämäärä sinänsä.

Trumpin tapauksessa tämä pakkomielteinen tunnustuksen tavoittelu paljastaa myös laajemman ilmiön: politiikan ja viihteen rajojen hämärtymisen. Palkinnot, tittelit ja julkiset kunnianosoitukset toimivat kuin Emmyt, Oscarit tai Jussit, joilla mitataan menestystä enemmän kuin hiljaisia, rakenteellisia parannuksia. Tässä maailmassa johtaja ei ole ensisijaisesti valtiomies, vaan päähenkilö, jonka tarina tarvitsee jatkuvia kohokohtia ja aplodeja.

Onko tämä vain Trumpin persoonallisuuskysymys vai aikamme oire? Ehkä molempia. Hän on taitava käyttämään median logiikkaa, jossa näyttävä palkinto on voimakkaampi viesti kuin tilastoraportti. Mutta samalla tämä strategia ruokkii politiikan pinnallistumista ja kaventaa keskustelua ohjaten huomion siitä, mitä todella saadaan aikaan, siihen, kuka saa kiitoksen.

Lopulta Trumpin tunnustuksen nälkä voi olla hänen suurin poliittinen voimavaransa ja samalla hänen haavoittuvuutensa. Se saa hänet tavoittelemaan spektaakkelia hinnalla millä hyvänsä. Tässä näytelmässä Ukrainan kansalle on varattuna vain sivurooli.