It´s good to be the King?

Nykyajan johtajuus on ristiriitainen rooli. Johtajan pitäisi olla empaattinen, tehokas, virheetön ja aina oikeassa. Ei ihme, jos yhä harvempi haluaa enää johtaa.

Hesari julkaisi tänään erinomaisen haastattelun henkilöstöjohtaja Outi Sivosesta, joka kysyy suoraan: ”Haluaako kukaan kohta enää johtaa?”

Johtajuus on nykytyöelämässä ajettu nurkkaan. Johtajalta odotetaan samaan aikaan herkkyyttä, täydellistä itsetuntemusta, jatkuvaa läsnäoloa, huippusuorittamista, paineensietokykyä, tekoälystrategian hallintaa ja virheettömyyttä. Ja kaiken tämän keskellä hänen pitäisi vielä olla "hyvä tyyppi", joka ei koskaan sano mitään, mikä voisi jonkun korvassa kuulostaa väärältä.

Päättelyketju on suorastaan absurdi: johtajan pitää olla ihminen, mutta hän itse ei saa käyttäytyä niin.

Sivonen kysyy, voisimmeko joskus antaa anteeksi. Edes sen yhden väärän sanan. Tätä lukiessa ei voi kuin nyökytellä. Työyhteisöjen ilmapiiri on monin paikoin kuin some-kohu pienoiskoossa: yksi lipsahdus ja johtaja on joko toksinen, epäpätevän leimalla varustettu tai muuten vain "ei enää tätä päivää".

Missä kohtaa johtajasta tuli virkamiesjumala, jonka omaa empatiakyvykkyyttä mitataan elektronimikroskoopilla, mutta jonka omat tunteet eivät mahdu palaveripöytään?

Sivonen puhuu arkijohtamisesta: vaikeiden asioiden puheeksi ottamisesta, palautteen antamisesta ja tavoitteiden kirkastamisesta. Silti näiden asioiden äärelle ei päästä, koska työyhteisöissä alkaa olla yhä vahvemmin vallalla asiakasajattelu. Esihenkilö nähdään palveluntarjoajana, jolta saadaan johtamispalvelua.

Johtajan odotetaan toimivan palvelijana, joka räätälöi yksilölliset ratkaisut jokaiselle, samalla kun tämä asiakas ei koe itseään velvolliseksi osallistumaan työn yhteiseen kehittämiseen. Työyhteisön jäsenyys ei voi tarkoittaa vain oikeuksia. Se tarkoittaa myös velvollisuuksia.

En ihmettele, että yhä harvempi haluaa olla pomo. Kuka haluaisi toimia roolissa, jossa sinulta odotetaan kaikenkattavaa vastuuta, mutta sinun vaikutusmahdollisuutesi rajataan käytännössä nollaan? Et voi sanoa mitään väärin. Et voi unohtaa mitään. Et voi edes näyttää, että väsyttää.

Jos vaadimme johtajilta kaiken, mutta emme anna heille tilaa olla ihmisiä, meiltä katoaa lopulta jotain paljon tärkeämpää kuin hyvä pomo: meiltä katoaa suunta.

Ehkä olisi aika lopettaa johtajien demonisointi ja aloittaa työyhteisöjen rakentaminen uudelleen. Niin, että niissä voi sekä johtaa että tulla johdetuksi. Niin, että virhe on vielä mahdollinen, ja oppiminen sallittua. Niin, että kukaan ei odota ihmeitä, mutta kaikki osallistuvat arjen tekoihin. Niin, että edelleen olisi kiva olla kuningas.



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Johtaja potentiaalin kasvattajana

Tekniikka ja Talous -lehdessä oli pari päivää sitten haastateltu professori Liisa Välikangasta. Artikkelissa Välikangas avasi mielestäni pelottavan näkymän tulevaisuuteen kertomalla, että päivittäisen johtamisen käytännöt siirtyvät algoritmien vastuulle. Sinällään Välikangas kertoo jo moneen kertaan kuullusta muutoksen nopeuden lisääntymisestä, mutta pelottavan visiosta tekee se, että Välikangas pitää selvänä, että ihmisjohtaja ei tuossa kisassa pärjää. Tulevaisuudessa algoritmit ennustavat tulevaa ja sopeuttavat toimintaa sen mukaisesti paljon nopeammin ja laadukkaammin kuin ihmisen on mahdollista. Jos Välikankaan tulevaisuuden työelämässä enää ylipäätään olisi tilaa ihmisille työntekijöinä ja johtajina, hän kuitenkin näkee, että tiimien itseohjautuvuus ja verkostomainen työn teko ovat edelleen tärkeitä tekijöitä. Ainakin niin tulkitsen kirjoitusta. Välikangas kannustaa out-of-the-box ajatteluun ja siihen, että tavoitteet voi ja pitää antaa saavuttaa eri tavoilla ja että juuri tuo ...
Lue lisää

Kun ei vain kiinnnosta

”Pystyisin kyllä tekemään enemmän, paremmin ja tehokkaammin, mutta kun ei kiinnosta.” Näin sanoi tuotantoinsinööri Janne Helsingin Sanomien haastattelussa . Hän tekee työnsä, mutta vain sen mitä on pakko. Hän ei vihaa työtään, mutta ei myöskään saa siitä mitään. Ei motivaatiota, ei palautetta, ei merkitystä. Niinpä hän käyttää osan työpäivästään Facebook-videoihin. Kerron salaisuuden: Janne ei ole poikkeus. Hän on yksi niistä kymmenistä tuhansista suomalaisista, jotka eivät ole virallisesti huonoja työntekijöitä, mutta jotka ovat henkisesti jo lähteneet. He tekevät, mitä pitää mutta eivät yhtään enempää. Tiedätkö sinä, montako Jannea sinun työyhteisössäsi on? Et ehkä haluakaan tietää. Janne ei ole häiriötekijä, vaan oire. Oire siitä, että työelämä ei enää motivoi tavalla, jolla sen pitäisi. Johtajalle Janne on peili. Hän kertoo, mitä tapahtuu, kun työn merkitys katoaa ja se korvataan suorituksella. Kun työstä tehdään kontrollin ja täsmällisyyden harjoitus, ei yhteisen tavoitteen ra...
Lue lisää

Etätyön ongelma ei ole etätyö. Se on huono johtaminen. Ja sen aika on ohi – halusimme tai emme

Heikki Kaunisto kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (8.7.) etätyön johtamisen olevan vielä lapsenkengissä. Hän on oikeassa, mutta kirjoitus jäi pintapuoliseksi. Etätyön “ongelmat” eivät nimittäin johdu työn tekemisen sijainnista vaan siitä, että johtaminen ei ole pysynyt kehityksen perässä. Ja monessa työpaikassa se on ollut retuperällä jo kauan ennen pandemiaa. Etätyö on tehnyt näkyväksi sen, minkä moni työntekijä on jo pitkään tiennyt: organisaatioiden luottamuksen taso on onnettoman matala, tavoitteet ovat epäselviä ja viestintä on hajanaista. Kun pomo ei enää näe alaistaan koneen ääressä, tulee paniikki. Missä hän on? Tekikö hän mitään tänään? Pitäisikö asentaa valvontaohjelmisto? Tämä ei ole johtamista. Se on epäluottamukseen perustuvaa kontrollifetisismiä, jota peitetään kauniilla puheilla “tuottavuudesta” ja “yhteisöllisyydestä”. Kontrollin tilalle tarvitaan luottamusta ja osaamista Kaunisto kirjoittaa osuvasti, että hybridityö on tehokkain malli ja että Suomi voi...
Lue lisää